7.-11.10. Eva Volmerson: (here and there and not)

Eva Volmerson: (here and there and not)

Aukioloajat:

7.10. avajaiset 17-21

9.10. 17-21.30

10.10. 12-19

11.10. 13-18

Eva Volmerson (s. 1994) on Helsingissä asuva virolais-venäläinen taiteilija. Analogisten linssipohjaisten medioiden, tuntomateriaalien ja tilan parissa työskennellen hän tutkii muistoa, aikaa, ääntä sekä jakautuneiden identiteettien ja ”kotiutumiseksi tulemisen” psykologisia maisemia. Hän lähestyy kuvantekemistä hitaana audiovisuaalisena ajatteluna, jota muovaavat hiljainen tieto ja intuitiiviset viittaukset. Katso jännitettä, poissaoloja ja aukkoja.

Essee-elokuva yunost’ tarkoittaa nuoruuden seuraamaa aavemaista yhteenkuuluvuuden tunnetta paikkoihin, jotka olivat vain lyhyesti koti, kantaen jatkuvaa tunnetta jonkin tai jonkun kaipaamisesta sukupolvien, ajan ja rajojen yli. Karttoihin piirretyt rajat ja perheen sisälle piirretyt rajat – jatkuva suru, joka törmää nostalgiaan ja haavekuviin toisista ajoista – ovat kaikki samalla ruudulla. Koska en voi vierailla isoäitini (Ban) talossa henkilökohtaisesti, jäljitän sitä sen sijaan internetissä olevan dokumentaation kautta, digitaalisen vaeltelun rinnalla Massiarussa, Virossa, paikan päällä kuvattuun 16 mm:n filmimateriaaliin – kaksi erilaista saapumista, joista kumpikaan ei ole täydellinen. Sen keskiössä on Ba ja epäilys siitä, ettei koti ehkä olekaan paikka – vain varmuus, joka ei koskaan aivan saavu.

Näin unen tämän vuoden elokuun kolmantenatoista. Se oli jonkinlaista aikamatkailua. Olimme isoäitini asunnossa heti hänen kuolemansa jälkeen (8 vuotta sitten), kaikki oli samanlaista kuin ehkä viimeisellä kerralla, kun olin siellä (10 vuotta sitten). Tunsin värit, tekstuurit, tuoksut, hänen äskettäisen läsnäolonsa. Minä ja äitini olimme siellä. Tässä unessa katselin kaikkea huolellisesti, antaen itseni hellästi muistaa täällä viettämiäni aikoja, se huuhtoi ensin jalkani, sitten polveni, käsivarteni ja ylsi pääni päähän asti. Menin hänen huoneeseensa ja ilman häntä siellä katselin kaikkia hänen ”pesänsä” yksityiskohtia. Jostain syystä ensimmäinen asia, jonka luo menin – oli hänen vaatekaappinsa tässä pienessä tilassa. Kun Ba oli elossa – en koskaan avannut sitä, vasta nyt kuin salaa ja unessani pystyin tekemään sen. Ensimmäistä kertaa koskaan. Otin yhden asian kerrallaan ja näytin äidilleni. Samanaikaisesti vanhat valokuvat kulkivat muistini läpi vahvistaen, että löytämäni kuului ehdottomasti hänelle. Violetti mekko, jota käytin lapsena, ja hänen peruukkinsa – ilmestyivät nyt vaatekaappiin. Haistoin. Tunsin, kuinka läsnä olin tässä kerran niin tutussa ympäristössä. Äitini oli kanssani, tuntui kuin olisin palannut siihen pisteeseen, jossa yhteinen aikajanani Ban kanssa päättyi ja kirjoittanut sen uudelleen. Hyvin helpottavaa. Ajattelin jopa: ”jos tein kaiken tuon vain tätä unta varten – se oli sen arvoista”.

Vuosi sitten ajattelin keskustelua, jonka olisimme voineet käydä isoäitini kanssa, jos hän olisi elossa… Mietin - olisiko hän sielunkumppanini toisesta ajasta, unieni ja huolieni salainen uskottu, ikkuna, jonka kautta voisin nähdä äitini selvemmin, nähdä itseni lapsenomaisena, huolehdittuna?